Toivoa kirjallisuudesta -kiertue tuotti yli sadan toivokirjan listan
Vuoden 2017 aikana vietettiin Suomen Mielenterveysseuran 120-vuotisjuhlavuotta, ja yhtenä vuoden teemoista oli Toivoa kirjallisuudesta. Vuoden aikana Helsingin kirjastoissa nähtiin lähes 40 tapahtuman Toivoa kirjallisuudesta -kiertue mielenkiintoisine ja hyvin erilaisine vieraineen. Myös kirjastojen asiakkaat saivat listata omia toivoa tuottaneita kirjojaan. Vieraita haastattelivat vuoden mittaan kulttuuritoimittaja Aleksis Salusjärvi ja kirjastonhoitaja, kulttuuritoimittaja Niina Holm.
Niina Holm toteaa, että kiertue osui sopivaan ajankohtaan.
– Suomessa on ollut keskustelua, jossa kanssaeläjien ajatukset vähän järkyttävät eikä keskustelun taso ole aina ollut kovin korkea. Olin monta kertaa todella ylpeä ja ihmeissäni siitä, mitä Toivo-iltojen aikana tapahtui ja miten hyvin ihmiset keskustelevat isoista teemoista ja kirjallisuudesta, vaikka eivät ole välttämättä kirjallisuuden asiantuntijoita, Niina Holm toteaa.
On aika katsoa taaksepäin monipuolista vuotta ja kiertuetta. Jokainen tapahtuma on ollut merkityksellinen eri tavalla. Niina ja Aleksis nostavat esiin joitakin mieleenpainuvia hetkiä. Aleksikselle sellainen oli Elisabeth Rehnin vierailu Töölön kirjastossa. Haastattelijalla ja haastateltavalla oli kytkös myös Finlandia-palkinnon kautta, sillä Aleksis oli kaunokirjallisuuden Finlandia-esiraadin puheenjohtaja ja Rehn valitsi lopullisen voittajan.
– En ollut ennen tavannut Rehniä, ja kun sitten tapasimme toivokirjan kanssa, puhuimme heti asioista, jotka ovat elämän ja olemassaolon kannalta kaikkein olennaisimpia. Se oli ikimuistoinen kohtaaminen. Elisabeth Rehn on tehnyt merkittäviä asioita ihmisoikeuksien puolustajana mutta hän on niin viisas, ettei julista mitään ideologiaa.
Niina poimii muutaman kohtaamisen syksyltä.
– Mieleen jäivät Esko Valtaoja ja Jarkko Martikainen sekä Elina Hirvosen haastattelu, joka tuli niin lähelle, että se kosketti minua monella tavalla. Valtaojalla on hänen mieletön puhujantaitonsa, ja lisäksi hän on avoin eikä pelkää mitään tasoa. Hän vie keskustelun maailmankaikkeuden tasolle mutta puhuu myös itsestään. Martikaisen valinta oli Yuval Noah Hararin Sapiens-kirja. Esitin Martikaiselle siitä todella vaikeita, isoja kysymyksiä, ja hän vastasi niihin taitavasti ja hänellä oli toivoa tarjottavanaan. Hirvonen ei avautunut omasta taustastaan tarkasti, mutta meillä oli samoja kokemuksia ja jonkinlainen yhteys. Puhuimme tilaisuudessa myös sosiaalipolitiikkaa ja käsittelimme sitä, miten mielenterveyspotilaiden hoito on mennyt retuperälle. Hirvosella on vaikuttava maailmanparantamisen eetos.
Kuva: Niina Holm haastattelee kirjailija Elina Hirvosta.
Aleksis toteaa, että kaikille kiertueen tapahtumille yhteistä oli se, että toivosta ja kirjallisuudesta puhuminen oli kokemuksellista, ei analyyttistä tai akateemista.
– Olennaista on, kuinka paljon pystyy antamaan itsestään. Olen valtavan ylpeä, että kaikki vieraat olivat rohkeita ja ihailtavan hyvin pystyivät puhumaan mielenterveydestä ja toivosta.
Vieraiden valitsemien toivokirjojen spektri ulottui omaan tilanteeseen täsmällisesti vertaistukea tarjoavista kirjoista maailmoita syleileviin aiheisiin. Kiinnostavaa on, miten monenlainen kirja voi täyttää toivokirjan tunnusmerkit. Niina toteaa, että toivon teema jätti kirjan valinnalle riittävästi tulkinnanvaraa.
– Valinnoissa kuljettiin monella tasolla terapiakirjasta siihen, mihin ihmiskunta on menossa, Niina sanoo.
Mitä vieraiden valinnat sitten kertovat suomalaisesta toivosta? Aleksis sanoo olevansa erittäin ylpeä vuoden aikana kootusta kirjalistasta.
– Se kertoo siitä, miten rikas kirjallinen kulttuurimme on miten sivistyneitä ihmiset ovat ja miten kauniisti he osaavat lukea. Tavat, joilla ihmiset olivat lukeneet valitsemiaan kirjoja, avasivat silmiä. Kiertue lisäsi entuudestaan korkeaa käsitystäni ihmisistä ja kirjallisuudesta ja lukijoista. Jonkun varaan elämä pitää rakentaa, ja tästä toivo-listasta olisi hyvä lähteä liikkeelle. Listan kirjoja voi lukea näkökulmana sivistykseen, mutta myös toivon lähteenä.
Kuva: Aleksis Salusjärvi haastattelee kirjailija Juha Itkosta.
Kaikki Toivoa kirjallisuudesta -kiertueen aikana käsitellyt kirjat ja myös kirjaston asiakkaiden omat toivokirjat löydät Helmet-hausta kirjoittamalla hakulaatikkoon ”toivoa kirjallisuudesta”. Listalla on yhteensä 146 teosta. Toivoa kirjallisuudesta -artikkelit on julkaistu Helmet.fi:n Vinkit-osiossa.
Niina ja Aleksis valitsivat myös omat toivokirjansa.
”Haastattelin Tapulikaupungin kirjastossa Elina Hirvosta, ja valmistautuessani haastatteluun luin Hirvosen esikoiskirjan. Minulla ei ollut erityistä kaipuuta toivoa antavaan kirjaan, elämässäni ei ole nyt sellaista kriisikohtaa. Että hän muistaisi saman -teos osui kuitenkin niihin kipupisteisiin, joita minun elämässäni on. Olin sen luettuani monta päivää suu ja sydän auki. Lisäksi Hirvonen on minun ikäiseni, joten meillä on myös sama sukupolvikokemus, joka kirjasta kasvaa. Ihailin näin valmista esikoisteosta ja sen kaunista kieltä. Hirvosen oma toivokirja Niin raskas on rakkaus sivusi samaa aihetta, mielen sairautta. Vaikutuin syvästi molemmista teoksista, ja haastattelusta tuli hyvin liikuttava.
Kirjan kertojaminällä Annalla on veli, joka sairastuu psyykkisesti nuorena. Kirja kuvaa mielenterveyspotilaan läheisen näkökulmaa ja syyllisyyden tunnetta, joka on aina läsnä. Kun perheessä kasvetaan rinta rinnan, alkaa olla vaikea erottaa kuka itse on. Kun aikuistutaan ja toinen on sairas, roolit ja dynamiikka muuttuvat sellaiseksi, että toinen kannattelee ja huolehtii. Annalle tulee tietty hetki, jolloin hän alkaa päästä irti. Jotta itse selviää ja voi alkaa elää omaa elämäänsä, täytyy tavallaan unohtaa tietyt asiat. Anna ei enää katso veljeään pienenä poikana vaan näkee, että hän on mies ja tuo on hänen elämänsä, tämä taas on minun elämääni. Se kohta tuntui tutulta ja osui syyllisyyden tunteeseen: onko minulla oikeus elää omaa elämääni muutenkin kuin nähden itseni sen sairauden valossa, joka vaikuttaa koko perheeseen? Lähisuvussani on ollut paljon mielen sairautta, ja mielisairaala paikkana on tullut tutuksi äidin työn kautta. Äiti oli psykiatrisessa sairaalassa sairaanhoitajana, ja hän otti meitä lapsena mielellään työpaikalle katsomaan. Hän varmasti halusi, että näemme ihmisyyden kirjoa. Se oli silmiä avaavaa. Välillä se oli myös järkyttävää, mutta monesti näki, että potilaat olivat samanlaisia ihmisiä kuin kuka tahansa.
Annalla on pitkä tie syyllisyydestä irtautumiseen. Kirjallisuus on hänen elämässään vahvasti läsnä, ja Virginia Woolf on yksi mainittu kirjallinen viite. Woolfin kautta Anna tapaa miehensä Ianin, jonka perheessä on myös mielen sairautta. Ianin isä on traumatisoitunut Vietnamin sodassa ja elää toipilaana lopun elämänsä. Ianin kanssa Anna pääsee jakamaan kokemuksiaan ja pystyy puhumaan rakastettunsa kanssa tärkeistä asioista. Kumpikin on vuoron perään heikko. Nämä ovat niitä kohtia, joissa Anna alkaa päästä irti ja etäännyttää itseään tapahtumista. Hahmot luottavat toisiinsa ja pystyvät avautumaan. Kirjassa antoi toivoa se, että joku muu on kokenut saman, jakaminen ja kertominen ja se, että ylitetään häpeä. Elina Hirvonen ei ole suoraan kertonut omista kokemuksistaan julkisesti, mutta kirja tiedetään jollain tavalla omakohtaiseksi.
Perheen isä kamppailee omien kipujensa kanssa ja on väkivaltainen. Hän kohtelee poikaa kaltoin, ja varmaan osin siksikin poika sairastuu. Pojassa on alttiutta ja herkkyyttä ja hän on jo lapsena vähän erilainen. Naisten tehtävä on olla vahvoja, tukea ja olla koossa pitävä voima. Päähenkilö pystyy antamaan anteeksi siksi, että isälläkin on ollut raskaita kokemuksia, häntä on lapsena ajettu lumihankeen. Isä kantaa sukupolvelta toiselle siirtyvää taakkaa, ja kierre pitäisi pystyä katkaisemaan. Oman selviytymisen kannalta on tärkeää päästä eroon vihasta ja epäoikeudenmukaisuuden tunteesta. Antaa anteeksi jos voi.
Kirjassa rinnastetaan vastuu läheisen ihmisen tekemisistä USA:n sotatoimiin Irakissa 2000-luvun alussa. Kirjan ilmestymisen aikaan tuo merkittävä maailmanpoliittinen vaihe oli pinnalla. Sen käsittely kirjassa laajentaa teemaa ja tekee kirjan taidokkaammaksi, ja varmaan sen takia se on otettu vastaan maailmalla kiinnostuneesti, että se on ylittänyt suomalaisen kokemuksen.”
”Muumilaakson marraskuusta tuli minulle jo lapsena rakas, koska se on omistettu minulle 9-vuotissyntymäpäivänäni. Äitini teki töitä Tove Janssonin kanssa, ja hän hankki kirjaan omistuskirjoituksen. Kirjassa on myös toinen, äitini kirjoittama omistuskirjoitus: ’Luetaan yhdessä, kun illat alkavat pimetä. Äiti.’ Elämäni tärkeimpiä juttuja on ollut, että molemmat vanhemmat lukivat minulle ääneen: äiti luki iltaisin ja isä aamuisin. Kävimme läpi kaikki Muumi-kirjat, ja niistä syntyi vahvoja mielikuvia siitä, millaista on hyvä elämä, onnellisuus ja ystävyys ja millaiset ovat hyvät juhlat. Käsitykseni hyvistä synttäreistä on jo varhain ollut sama kuin Tove Janssonilla: juhlissa ovat kaikki lapsista vanhuksiin, voi ottaa vähän konjakkia, on lyhtyjä ja kakku. Juhlissa on epävirallista, mutta samalla hyvin juhlallista ja päivänsankaria kunnioittavaa. Päivänsankari on absoluuttinen superstara ja rokkitähti päivänsä ajan.
Muumilaakson marraskuu on synkkä tarina. Siinä on kuolema koko ajan läsnä, vaikka kuolemaa ei varsinaisesti suoraan käsitellä. Muumit, mielenterveyttä ja perhettä ylläpitävä porukka, ovat poissa. Taloon kulkeutuvat hahmot joutuvat ylittämään itsensä saadakseen yhdessä likaisesta, hylätystä talosta merkityksellisen paikan. Kaikki tuntevat olonsa hirveän yksinäisiksi. He haluavat ymmärrystä ja rakkautta ja huolettomuutta, että joku kaataisi kahvia kuppiin ja voisi istua keittiössä ja katsella ikkunasta ulos ja olla turvassa, ja he joutuvat tekemään sen itse. Ihmisen riittämättömyys on kuvattu tässä kirjassa hirveän hyvin. Kaikki ovat jollain tavalla rikkinäisiä ja ymmärtävät toisiaan huonosti. Kaikkien ihmisten osa on olla puutteellisia. Jansson ymmärtää käsittämättömän hyvin, millaista on olla ihminen ja miten vaikea on saavuttaa ymmärrys erilaisten ihmisten kesken. Kaikki Janssonin hahmot ovat täysin erilaisia, ja heillä on vahvat piirteet. Esimerkiksi Vilijonkka on neuroottinen siivousfriikki, joka haluaa järjestää kaiken, ja Hemuli on pölvästi, jolla ei ole herkkyyttä muita ihmisiä kohtaan. Nuuskamuikkunen on eskapistinen, hienotunteinen ja hiljainen, ja hänen seurassaan on helppo olla. Muumimamma on täydellinen äitihahmo, joka osoittaa hyvyyttä ja ymmärrystä ja pystyy sovittamaan kaikkien ihmisten epätäydellisyydet. Muumipappa on taas lapsellinen ja hauska tyyppi, joka saa päähänpistoja. Olen yrittänyt olla omassa elämässäni tekemisisissä mahdollisimman monenlaisten ihmisten kanssa ja ylläpitämään elämässä samanlaista rikkautta kuin Tove Jansson. Ihminen ajautuu helposti itsensä kaltaisten joukkoon ja kaventaa omaa elinpiiriään.
Samastun kaikkiin hahmoihin vuorotellen. Olen muumihahmoista ehkä eniten Nipsu, helposti innostuva pelkuri. Samastun tilanteisiin, joissa ihminen tekee jotain itselleen epätyypillistä ja voittaa itsensä. Jos Nuuskamuikkunen tekee rohkean teon, siinä ei ole mitään ihmeellistä. Kun Nipsu tekee uroteon, se on mittaamattoman paljon isompi asia, koska hän joutuu voittamaan pelkonsa. Jos on syntynyt sankariksi, ei se ole suuruutta, se on sen ihmisen osa. Kirjassa kaikki hahmot ylittävät itsensä. Toivoon liittyy selviytyminen, oman reitin ja valon löytäminen pimeän keskellä. Jos joutuu elämään Muumilaakson marraskuussa vailla turvaa ja saa jostain lohtua, huuliharpusta tai katiskasta, ei se muuta elämää auringonpaisteiseksi onneksi, mutta se antaa jotain, minkä kanssa voi elää. MIkään ei muutu helpoksi, mutta on kuitenkin jotain, joka kiinnittää elämään.
Muumilaakson marraskuu teki minusta aikoinaan paljon viisaamman lapsen kuin olisin voinut muuten olla, ja se on opettanut minut rakastamaan kirjallisuutta ja tarinoita ja näkemään asioita muiden silmin. Luin sen parikymppisenä uudestaan. Löysin silloin kaikki Muumi-kirjat uudella tavalla. Sain sisäisen varmuuden siitä, mitä haluan elämältä, mitä asioita puolustan ja mitkä ovat omia kohtalonkysymyksiä, joista ei halua tinkiä. Nyt 37-vuotiaana kirja avautuu vielä uudella tavalla. Tämä on ollut monta kertaa elämässäni iso juttu.”
Teksti: Iina Soininen
Kuvat: Siiri Viinikainen ja Iina Soininen