Syntikka-Suomi 1970- ja -80-luvuilla
Syntetisaattoreita ja rumpukoneita käyttävän elektronisen populaarimusiikin alkutaival 1970-luvulla ja 80-luvun alussa oli Suomessa hidasta ja masentavaa. Toisaalta avantgarde-äänitaiteilijat olivat rakennelleet ihmeellisiä surinavempaimiaan jo 60-luvulta lähtien, mutta rockin, popin ja iskelmän puolella elettiin rutkasti muuta maailmaa jäljessä – ja hämmentävänkin fanaattisen vastustuksen kohteena.
Muun muassa Wigwamissa vaikuttanut Esa Kotilainen toi Saksasta maahan Suomen ensimmäisen Minimoog-syntetisaattorin talvella 1972–73 ja oli pitkään maan virallinen vieraileva syntikansoittaja kymmenien eri rock- ja pop-artistien kappaleilla sekä mainostoimistojingleillä. Vuonna 1977 Kotilainen sai julkaista Ajatuslapsi-soolo-LP:n, Suomen ensimmäisen ambient-albumin, mutta se jäi marginaaliin. Rock-, pop- ja iskelmäpuolilla syntikoita käytettiin pelkkinä efektilaitteina ja pikkuhiljaa yksittäisinä biisikokeiluina kuten Fredin käännösiskelmässä Se outoa on.
Vaikka Suomenkin myyntilistojen yläpäässä näkyi Donna Summerin, Human Leaguen ja Yazoon kaltaisia ulkomaisia konepop- tai diskoakteja, kotimaiset syntikkakokeilijat ja konetuottajat eivät saavuttaneet suosiota, ennen kuin Moroder-fani Jori Sivonen alkoi räätälöidä uusille iskelmätähdille kokonaisia levyjä koneteknologian avulla. Sitä ennen teknologia oli monessakin mielessä hankalaa: kalliit laitteet saattoivat maksaa useiden kuukausien palkan verran, ja laitteita oli vaikea oppia käyttämään. Monissa äänitysstudioissa kiersikin lentävä lause: ”Onko kiire vai tehdäänkö koneilla?” Ainakaan aluksi ei ollut kyse kustannuksia karsivasta halpatuotannosta, vaan alan tuottajat olivat vain ihastuneita uudenlaiseen konesoundiin hinnalla millä hyvänsä.
Rockin puolella konesoundin ”epäaitoutta ja muovisuutta” vastustettiin kiihkeimmin. Esimerkiksi kun kitaravirtuoosina nimeä saanut Jimi Sumén esittikin Tampereen Yo-talolla uutta futurista tyylipopiaan syntikoilla, manserock-yleisö raivostui niin pahasti, että keikka oli pakko keskeyttää. Myöskään saman aallon mukana esittäytyneet koneartistit, kuten Organ, Illi Broman, Stressi tai Tapa Paha Tapa, eivät löytäneet jalansijaa suomirockin ja -punkin ”rehellisyyttä” korostavassa ilmapiirissä.
Jopa iskelmäskenen perinteisemmältä laidalta kuului soraääniä, vaikka Jori Sivosen tuottamien Mona Caritan ja Kake Randelinin hittilevyjen myötä koneiskelmästä tuli suurta muotia. Monen muunkin iskelmätuottajan mielestä ”piti olla syntikkaa, mikäli et halunnut kuulostaa 70-luvulta”. Sivosta pidettiin pelimannipiireissä ”elävän musiikin vihollisena nro 1”, ja vuonna 1982 Muusikkojen liitto järjesti huolestuneen ammattilaisseminaarin teemalla ”Kuka soittaa, kone vai muusikko. Keikat vähenevät ja tekniikka valtaa alaa.”
Monet syntikkakokeilut jäivät siis ”brezhneviläisessä” Suomessa kuriositeeteiksi, mutta nyt 30–40 vuotta myöhemmin internetin ansioista moni on saanut aivan uusia kuulijoita. Yllättäviä tärppejä metsästävät DJ:t ovat soittaneet vanhoja biisejä trendiklubeilla, bändejä on koottu uudestaan, ja ne ovat saaneet soittaa alkuperäisiä isommille yleisöille hipsteritapahtumissa. Uusintajulkaisuja ja kokoelmia on kasattu kotimaan lisäksi ulkomaisillakin levy-yhtiöillä. Kunnianpalautus mahtaa tuntua hyvältä. Ja ensimmäisestä, kalliolaisessa trendibaarissa pidettävästä syntikkamusiikin työpajasta on juuri ilmoiteltu!
Teksti: Opi musiikin tuntijaksi, taitajaksi, kokijaksi! -hankkeen tiimi
Lähde: Mikko Mattlar: Synteettinen Suomi