Sadun voimalla uuteen vuoteen
Tervetuloa lukemaan yhteinen kirjastosatu Merikarhu Mullistuksesta. Hassu ja absurdi satu on koottu kokonaan asiakkaiden ja muiden kirjastojen lähettämistä erillisistä sanoista ja tekstinpätkistä. Tarina on tehty suurella rakkaudella satuja ja mielikuvitusta kohtaan.
Vuosi 2020 on ollut mullistava myös kirjastolle. Myyrmäen kirjasto kiittää asiakkaitaan tästä vuodesta sekä toivottaa kaikille rauhallista ja toiveikasta uutta vuotta 2021!
Lue satu alta.
Merikarhu Mullistus
Merikarhun nimi oli Mullistus ja hänen elämänsä oli mullistunut: kaikki kirjastot olivat suljettu. Mullistus oli muutenkin huonolla tuulella ja sille oli syynsä. Hänen tassujaan särki, ja ylin viiksikarva vasemmalla oli kääntynyt 140 astetta väärään suuntaan. Kotona viikset olivat päässeet rehottamaan ihan miten sattuu. Merikarhuillakin on viikset, muisti Mullistus joka tilanteessa muistuttaa!
Mullistus päätti avata satukirjan, jonka oli lainannut, kun kirjastoon oli vielä päässyt. Hän voisi väittää, että kirja veti häntä puoleensa loistavan tarinan vuoksi. Hän oli kuitenkin rehellinen merikarhu. Satukirja avautui kerta toisensa jälkeen aivan muusta syystä.
Kirjan välistä oli löytynyt vanha, repaleinen postikortti. Postikortin lämmin, kesäinen tunnelma, kaukana siintävät vuoret sekä savupatsasta tupruttava juna kiemurtelevalla radalla pitivät hänet otteessaan. Mullistus luki kortin: “Kävin huipulla, kuten lupasin. Se oli erityistä. Odotan sinua majatalossa, jotta voin viedä sinutkin sinne. Terveisin Jakob."
Kuka oli Jakob? Postikortti ja sen neljä lausetta mullistivat Mullistuksen mielen kerta toisensa jälkeen. Missä oli vuoren huippu, missä majatalo?
Mullistus havahtui katsomaan ikkunasta ulos. Vesisade oli jo lakannut, mutta pisarat kiiltelivät vielä kasvien lehdillä kuin tuhannet timantit. Kirjastosta ei ollut apua Jakobin löytymiseen. Oli tehtävä jotain radikaalia, jopa huikentelevaa. Sitten hän sen keksi: seikkailu on aina oikea vastaus. Ei häntä neurologiksi opintojensa vuoksi sanottu, vaan viisaiden aivoituksiensa. Tassusärkykin oli tipotiessään.
Ja niin Mullistus lähti etsimään Jakobia vuorelta. Matka vuorelle oli pitkä ja polku mutkitteleva, mutta Mullistus jatkoi päättäväisenä. Kunnes alkoi taas sataa.
Sade voimistui voimistumistaan. Pisarat putoilivat päähän kuin purnukasta heitetyt riisinjyväset. Seikkailun piti mullistaa Mullistuksen elämä, mutta viiksikarvat olivat kääntyneet toiset 140 astetta ja huono tuuli alkoi palata.
Sitten jokin liikahti kaukana. Se oli pienenpieni kettu. Ketunpoikanen istui suuren kuusen alla, kuunteli tuulen havinaa ja odotti sateen loppumista. ”Oletko sinä Jakob?” huusi Mullistus lähestyessään. Mutta ketunpoikanen juoksi pois.
Mitä nyt? Jatkaako seikkailua vai luovuttaa? Mullistus oli aivan yksin ajatustensa kanssa. Pelko alkoi liikutella viiksikarvoja ylös ja alas. ”Ei tipu!” päätti Mullistus. Pelolle en anna periksi.
Ja silloin lohikäärmeet saapuivat.
Mullistus heräsi ja kevät oli saapunut. Jossain kaukana näkyi kissapentue emoineen. Toukokuun aurinko lämmitti emon selkää hänen katsellessa jaloissaan temmeltäviä poikasiaan. Mullistus tunsi olonsa onnelliseksi. Aurinko paistoi suoraan hänen kasvoilleen. Ja sitten!
Herra Jakob? Jostain auringon takaa hän tanssi Mullistuksen viereen. Oli aivan hiljaista.
Lopulta se oli Jakob, joka karautti kurkkuaan. Hän päätti rikkoa hiljaisuuden: ”Jos saisin kuulla, että maailma loppuu viikon päästä, menisin ensimmäisenä kirjastoon.”