Juho Kuusi: Runo Myllypuron kirjastolle
Vielä on kaupunkitilaa sisällä
jossa voi viettää aikaa maksamatta mitään
ilman pelkoa saada stevarisaattue ulko-ovelle.
Sen sijaan: toivotetaan lämpimästi tervetulleeksi
viihtymään, sivistymään, alkaa
ikään kuin vahingossa yhä avarampi, tarkempi
kuva maailmasta piirtymään —
helpottaa tieto että jos, ja kun,
tilanne pään sisällä alkaa kriisiytymään
voin tehdä kirjastoon siirtymän, löytää
ajatuspuuroa selkeyttävän riisinjyvän.
Oon kaikkien olkkarille jatkuvasti veloissa, on
jotenkin osoitettava kiitollisuus mitä en maksa veroissa,
ei ole olemassa muuta sakkoa minkä maksaisi mielellään.
Aina ei ole ollut pulittaa koko summaa kerralla mutta
ilman pahaa silmää on vähennetty velkaa sen verran
vaan että pääsee jälleen lainaamaan.
…Ja viikon päästä oon taas kassalla,
vaikka pääsääntöisesti muistan kaiken palauttaa
niin unohtanut hakea varaukset ajallaan —
eikä edelleenkään haittaa! Harvinainen
armon kokemus instituution kanssa
joka rakentaa luottamusta yhteiskunnassa,
tasoittaa tuloerojen synnyttämiä kuoppia:
et voi sujauttaa pokelle viittäkybää
lainausjonossa ei sosioekonominen status paina.
Laitapuolen pulun kohtelussa Myllikän kirjastolla
muutama vuosi sitten tiivistyy paljon:
sitä ei häädetty, vaan töllistelijöiltä suojellakseen
viereen jätettiin lappu:
Pulu on kännissä. Annetaan sen levätä. T. kirjastonhoitajat
Siis: jos jopa muunlajiset saavat ymmärrystä osakseen,
miten ei ihmisenä voisi kokea tätä kirjastoa omakseen?
Nykyään kirjastossa on toki kaikenlaisia mahiksia
ja lupa jopa päästää ääntä, tehdä juttuja yhdessä
mutta metsän jälkeen, se on mulle edelleen
lähimpänä pyhää paikkaa.
– Juho Kuusi
Kuva: Daniel Leiviskä / Helsingin kaupunki