Runo puhuu meille: Olli Heikkosen Regional-Express
Runo puhuu meille -sarjassa kirjailija ja kriitikko Vesa Haapala arvioi uutta kotimaista runoutta.
Kaksi runoilijaa, kaksi toistoa: Jyrki Kiiskisen Äänen murros ja Olli Heikkosen Regional-Express. Ensimmäinen kritiikkini vuoden 2016 runoista on kaksiosainen. Teemana on toisto.
Kritiikin toisen osan aiheena on Olli Heikkosen teos.
Olli Heikkosen (s. 1965) Regional-Express on tekijänsä viides kokoelma. Sekin tarjoaa toistoa, mutta aivan toisella tapaa kuin Kiiskisen kokoelma. Kun Kiiskisen toisto käsittelee pääosin yleisiä nykyihmistä koskevia ajatuskulkuja ja kokemuksia, on Heikkosen kokoelmassa kyse yksilöllisten kokemusten heijastelusta. Heijastelu ei ole ainoastaan vertauskuva, vaan olennainen osa Heikkosen runojen muotoa.
Heikkosen teos on visuaalista runoutta, joka on saanut suomalaisessa runoudessa viime vuosikymmeninä suuren suosion. Visuaalisessa runoudessa hyödynnetään runon asettelua erilaisiin typografisiin muotoihin. Heikkosen runot muodostavat graafisia kuvioita, joita voi yhtä lailla silmäillä kuin lukea. On nuolimaisia runoja, kirjaimia muistuttavia runoja, esineiden ja työvälineiden hahmoa hakevia runoja.
Olennaista on, että jokainen runo rakentuu itsensä peilikuvana: keskellä runoa on säe, jonka molemmin puolin esiintyvät tismalleen samat säkeet, vain käänteisessä järjestyksessä.
Katso ihmistä
katso tuulimyllyä
pyörittämässä tuulta ja pilvenlonkaa
Westfalenin pelloilla on pieniä polkuja
pientareilla kebabkääryleitä luomukarjaa
ja määkiviä polkupyöriä etsimässä elämän
tarkoitusta, katso, tuossa oli kerran pylväitä
ja voimalinjaa, viime keväänä sen alta löytyi
kieloja lasipurkissa, hiekkaan tökätty risuristi
poimit kolme pyöreää kiveä, ajat taskut täynnä
mäkeä alas, tuuli pyörii takinhelmoissa, naurat
että tännekös sitä tultiin, täältä vasta lähdettiin
mäkeä alas, tuuli pyörii takinhelmoissa, naurat
poimit kolme pyöreää kiveä, ajat taskut täynnä
kieloja lasipurkissa, hiekkaan tökätty risuristi
ja voimalinjaa, viime keväänä sen alta löytyi
tarkoitusta, katso, tuossa oli kerran pylväitä
ja määkiviä polkupyöriä etsimässä elämän
pientareilla kebabkääryleitä luomukarjaa
Westfalenin pelloilla on pieniä polkuja
pyörittämässä tuulta ja pilvenlonkaa
katso tuulimyllyä
Katso ihmistä
Samaan tapaan on visuaalisuutta käyttänyt esimerkiksi Lassi Hyvärinen kokoelmissaan Riippuvat puutarhat (2007) ja Keisarin tie (2012). Heikkosella kyse ei ole avantgarderunouden typografisista kokeilusta. Hän käyttää kuvarunoa osana teoksen kokonaisilmaisua. Heikkosen teos on graafiselta suunnittelultaan ja teosilmeeltään viimeistelty ja kaunis.
Runot ovat intiimejä havaintoja tilanteista, jotka voisivat olla merkintöjä junamatkalta Euroopassa, etenkin Saksassa. Osaan runoista syvyyttä luo se, että puhuja on ollut aiemmin paikoissa, joita kuvaa. Hän huomaa myös paikkojen muuttumisen.
Runoissa on runsaasti vähäeleistä huumoria ja hienoja kuvia. Herkkä ja epävarmasta kohtaaminen kuvataan näin: ”is / pis / pisar / valkoi / nen Alkoi / tihuttaa hiljai / suudessa alkoi / putoilla märkää / hämärää räntää / alkoi humista hii / lenmustaa hattaraa / siis hattaraista pilveä / että olinkin onnellinen / kätellessä unohdin uh / esitellä itseni minä o / olin etsimässä aioin / löytää sen itsestäni / aioin tehdä jotakin / ihanaa hän sanoi / ihan parasta on / tehdä se sinulle”
Hienovarainen havainnointi on tyypillistä Heikkosen runoudelle. Etenkin teoksessa Teoria kaikkein pienimmästä (2015, Tammi) se pääsee oikeuksiinsa pitkissä proosarunoissa.
Regional-Expressin omaleimaisuuden merkki eli runojen peilimäinen muoto on myös rasite. Jokaisen runon kohdalla lukija tietää, että puolivälin jälkeen säkeet tulevat uudelleen vastaan käänteisessä järjestyksessä. Muoto toistuu runosta toiseen ja tuntuu pelkästään mekaaniselta. Yllätyksettömyys korostuu, sillä teos on liki sata sivua laaja. Säännöllisen peilimäisyytensä vuoksi runot eivät kehity. Jos runoilija rikkoisi periaatteensa edes jossakin kohdin, syntyisi runojen maisemiin välittömästi uusia jännitteitä.
Heikkonen on taitava runoilija, mutta hänen kokoelmansa ei kehity samaan tapaan kuin Kiiskisen kokoelma, jossa ääni muuttuu ja viimeisessä osastossa tarjoaa hienon tulkinnan runouden kuningaslajista. Toki lukija voi mietiskellä, mitä kaikkea Heikkosen peilimuoto voi merkitä ja onko esimerkiksi runot jakavilla yksilöllisillä säkeillä jokin erityisasema. Tällainen ei ole kuitenkaan kovin luonteva tapa lähestyä Heikkosen runoja.
Teksti: Vesa Haapala
Kuva: Teos / Heini Lehväslaiho
Lue lisää:
Uutinen runousblogin aloittamisesta: Uutta runoutta esillä koko vuoden